torstai 24. syyskuuta 2015

Miksi Montessori?

Viime aikona minulta on paljon kyselty, että miksi lapsemme on Montessori-koulussa? Mikä tekee siitä niin erikoisen, että tulevaisuudessa olemme valmiit ajamaan joka päivä 40 minuuttia suuntaansa, jotta pikkuneiti voi jatkaa kyseisessä koulussa. Vaikka vieressä olisi monta tasokasta kansainvälistä koulua ja monta maksutonta julkista koulua. Mikä sai meidät aluperin tutustumaan kyseiseen menetelmään ja paikalliseen Montessori-kouluun kaupungissa, jossa on tarjolla valtava määrä monia muitakin kouluja. 

Tarina on aika pitkä....

Ennen Kian syntymää en ollut kuullutkaan Montessori-kouluista tai menetelmästä. Olen opiskellut markkinointia ja matkailua, opetuspuolen asiat eivät minua opiskeluaikana todellakaan kiinnostaneet. Tai lapset yleensäkään...  Mutta pikkuneidin syntymä muutti kaiken - alkoi kiinnostus kasvatusta kohtaan. Jo raskausaikana puhuimme puolisoni kanssa paljon siitä, että haluamme neidin kasvattaa. Alussa jopa puolisoni oli enemmän kiinnostuneempi erilaisista metodeista ja hän luki valtavat määrät erilaisia kirjoja ja tutkimuksia aiheesta. Ja tietysti itseäni asia myös alkoi kiinnostamaan. Onneksi ajatuksemme kasvatuksesta ja koulutuksesta ovat alusta lähtien olleet hyvinkin samanlaiset joten sen suhteen meillä ei ole ollut mitään keskusteltavaa. 

Puolisoni taitaa olla siinä mielessä harvinainen espanjalainen, että hän on hyvin kriittinen maan opetusta ja opetusmenetelmiä kohtaan. Hän usein sanoo: nykyinen järjestelmä luo ihmisistä "aaseja" jotka eivät ole kykeneviä ajattelemaan itse ja tekemään päätöksiä. Valtio ja järjestelmä haluavat luoda Espanjasta Euroopan halpatyövoimaa tuottavan maan, jossa työntekijät tekevät juuri sitä, mitä pomot heidän käskevät tekemään. Ehkä vähän kärjistetysti sanottu mutta sitähän monet ns. vanhat opetusmenetelmät nimenomaan tekevät. Opettajat opettaa, lapset ovat hiljaa ja oppivat. Jos oppivat. Koulupäivät ovat pitkiä ja päälle löydään vielä valtavat määrät kotitehtäviä - näin lapset tottuvat jo pienestä pitäen paikalliseen "elämänrytmiin" eli töissä ollaan aamusta iltaan ja valittaa ei saa. Eikä siitä luonnollisesti makseta mitään ylimääräistä. First in, last out on täällä edelleen hyvin normaali ajatusmaailma työpaikoilla. Mitä kauemmin siellä ole, sitä parempi työntekijä olet. Tuottavuudesta kukaan ei puhu mitään. Saatikka työntekijöiden hyvinvoinnista. Jos et ole tyytyväinen, niin aina löytyy uusia tilalle. 

Eli tämän ajatusmaailman pohjalta lähdimme etsimään jotain muuta. Jotain erilaista. Jotain, missä ihmistä arvostetaan yksilönä ja missä hän tuntee olevansa tärkeä. Niin, että hänestä kasvaa terveen itsetunnon omaava ihminen, joka on kykenevä tekemään itsenäisesti päätöksiä ja arvioimaan omia tekemisiään. Ilman, että hän tarvitsee jonkun muun (opettajan, pomon tmv.) hyväksyntää. 

Luimme lukuisia kirjoja, tutustuimme erilaisiin tutkimustuloksiin, puolisoni osallistui jopa muutamaan erilaiseen menetelmään ihan perusteellisemmin kurssien muodossa ja lopputuloksemme oli se, että Montessori-menetelmässä on paljon hyvää. Ja mielenkiintoista itse asiassa oli, että olimme itse asiassa monet asiat jo tehneet hyvin paljon tämän menetelmän oppien mukaan. Kialla esim. on ollut pienestä pitäen kaikki lelut aina hyvässä järjestyksessä ja kauniisti esillä. 



Hän on myös saanut aina tehdä ja kokea asioita ilman, että olemme olleet kieltämässä ja estämässä häntä. Hän on saanut koskea, sutata, kiivetä, testata taitojaan jne ilman negatiivista palautetta. 


 

Kia oli tyytyväisesti kotosalla kanssani siihen asti kunnes muutimme tänne Gran Canarialle. Mutta 2-vuotiaana neiti selvästi alkoi jo kaipaamaan muita lapsia ympärille. Ja koska täällä ei ole mitään perhekerhomahdollisuuksia eikä muitenkaan lapsia juurikaan päivällä näy leikkipuistoissa, joten oli aika etsiä neidille sopivaa päiväkotia eli guarderiaa. Täällähän lapset ovat päiväkodeissa ainoastaan siihen asti kunnes täyttävät 3-vuotta - sen jälkeen aloitetaan sitten jo educacion infantil -koulu, joka ehkä Suomessa vastaisi kolmevuotista esikoulua. Se on vapaaehtoinen mutta koska mitään päiväkoteja ei ole olemassa yli 3-vuotiaille, niin lähes kaikki 3-6 vuotiaat ovat jo koulussa. Ja ne muistuttavat enemmän suomalaista esikoulua kuin päiväkotia - lapsilla on pöydät ja tuolit ja niissä pitää myös jaksaa istua oppituntien ajan. Toki oppiminen tapahtuu paljolti vielä leikin avulla mutta kyllä siellä opetellaan jo ihan lukemista ja laskemistakin. Ja aika yleinen tapa on, että lapset saavat myös kotitehtäviä. Eivät ehkä vielä ensimmäisenä vuonna mutta usein jo toisena ja viimeistään viimeisenä vuotena eli 5-vuotiaana! Päivät monissa kouluissa ovat myös hurjan pitkiä - jopa klo 8 - 17. Ja monissa noudatetaan todella kovaa kuria. 

Meille oli siis itsestään selvää, että mihinkään perinteiseen kouluun emme halua Kiaa laittaa. Kansainvälisistä kouluista kävimme tutustumassa amerikkalaiseen kouluun (American school of Las Palmas), jonka monet kertoivat olevan yksityiskouluista se kaikista "rennoin". Ja pidimmekin koulun ilmapiiristä paljon. Mutta sitten meille selvisi, että kaupungissa on myös hiljattain avattu Montessori-koulu, joten lähdimme etsimään siitä tietoa. Paljoakaan sitä ei ollut tarjolla sillä koulu oli avannut ovensa vasta vuotta aikaisemmin ja esim. mitään facebook-sivuja ei ollut tarjolla. Ja nettisivutkin olivat aika "köyhät". Niiden perusteella emme todellakaan olisi kouluun koskaan edes menneet tutustumaan. Mutta onneksi menetelmä oli tuttu ja niinpä saimme sovittua tutustumisajan koulun johtajan kanssa.

Ja siitä hetkestä kun astuimme ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään, olimme jo täysin varmoja että tämä on se paikka, jossa Kia tulee koulunsa aloittamaan. Ilmapiiri, ajatusmaailma ja opetustavat olivat juuri sitä, mitä olimme hakeneet. Tämä on meillä ollut ehkä se ensimmäinen valintakriteeri - kouluympäristö on rauhallinen, lasta ja hänen tarpeitaan huomioiva sekä omatoimisuuteen kannustava. 


 





Kouluympäristö itsessään poikkeaa paljon ns. tavallisesta luokkahuoneesta tai päiväkotihuoneesta. Huoneissa ei ole ainoatakaan pulpettia vaan pieniä pöytiä ja tuoleja sekä paljon avointa tilaa lattialla työskentelyä varten. Lapsilla ei ollut omia paikkoja vaan jokainen saa työskennellä siinä paikassa, missä haluaa. Ja kenen kanssa haluaa. Lapset saavat liikkua vapaasti. Ja lapset saavat myös työskennellä juuri sen asian parissa, joka heitä sillä hetkellä sattuu kiinnostamaan. Miten edes voidaan olettaa, että luokassa 30 lastan haluaisi juuri samaan aikaan vaikkapa piirtää? Tai piirtää juuri sitä, mitä opettaja käskee hänen piirtää. Montessoriluokassa lapsilla on mahdollisuus valita tehtäviä eri aihepiireistä ja näin ollen jokainen työskentelee sen asian parissa, mikä sillä hetkellä kiinnostaa - oli se sitten musiikki, taide, matematiikka tai erilaiset arkielämän askareet ja kädentaidot. On siis olemassa muitakin tapoja oppia kuin nenä kirjan edessä pulpetissa istuen. 



 






Ja huomionarvoista oli etenkin se rauhallisuus ja lasten keskittymiskyky. Kukaan ei koulussa juokse, kilju, huuda, väittele, tappele tmv. Istuimme koulun sisäpihalla, jonne avautuu suoraan kolme luokkaa - lapsien ikäjakauma oli 6kk - 5 vuotta. Kaikki ovet ja ikkunat olivat avoinna. Lapset kulkivat vapaasti luokasta ulos ja takaisin sisälle. Luokassa lapset touhusivat eri tehtävien parissa - osa yksinään, osa pareittain, osa ryhmässä. Mutta kuitenkin kaikki hiljaa ja rauhallisesti. Edes opettajien ääni ei kantautunut. Voi sitä ihanuutta!

Itselleni tietysti heräsi ensimmäisellä vierailukerralla kysymys, että oppivatko lapset siellä oikeasti jotain? Voiko noin mukavalla tavalla siis vielä oppia? Kyllä voi - sen todistivat yläkerran luokan vanhemmat lapset, jotka jo 5-vuotiaana opettelivat laskemaan numeropalikoilla ja helminauhoilla 4-numeroisia lukuja! Millä luokalla normaalissa koulussa opetetaan nelinumeroisia laskuja?  Montessori-koulujen idea onkin juuri se, että siellä jokainen lapsi on yksilö ja saa edetä juuri siinä tahdissa kuin haluaa. 

Iso ero on myös siinä, että Montessori-kouluissa ei anneta juurikaan läksyjä, ainakaan pienimmille lapsille. Sillä siellä on ymmärretty se, että oikean vastauksen antaminen ei välttämättä kerro siitä, että asiat on ymmärretty. Jokainen meistä varmasti muistaa lukeneensa kokeeseen ja päntänneensä mieleensä kokeeseen tulleet asiat mutta heti kokeen jälkeen on unohtanut kaiken, mitä oli lukenut. Ja ehkä juuri tästä syystä rakasta Montessori - menetelmää niin paljon sillä voin olla varma siitä, että kaiken mitä pikkuneiti on oppinut, hän on myös sisäistänyt. Eli neidin ei tarvitse opetella Euroopan maita ja pääkaupunkeja vain siksi, että ne pitää seuraavassa kokeessa osata vaan koska hän on oppinut ne luonnollisella ja kiinnostavalla tavalla, ei vain ulkoa opettelemalla. 


Meille oli tietysti aloitusvaiheessa tärkeää se, että meidä perheenä huomioitiin ja otettiin mukaan koulun asioihin. Kaikki tapahtuu hyvin lapsilähtöisesti, jokaisen perheen tarpeet huomoiden. Vanhemmat saivat olla koululla seuraamassa juuri tasan niin kauan kuin halusivat. Sisäpihalla on sitä varten mukavia tuoleja, joissa vanhemmat voivat istuskella ja seurata koulun menoa - tietysti sitä häiritsemättä. Tämä on tärkeää etenkin aloitusvaiheessa, jotta lapsi pääsee rytmiin ja koulun elämään mukaan mahdollisimman helpolla tapaa. Eli vanhemmat ovat lähellä niin kauan kuin lapsi sitä tarvitsee. Itse istuskelin koulussa ensimmäiset viikot mutta lähinnä siksi, että itse sain seurata koulun tapahtumia. Kia ei minua ensimmäisen päivän jälkeen juurikaan tarvinnut ja parin päivän päästä ei edes enää muistanut läsnäoloani. 

Vielä nykyäänkin saatan Kian aina luokkahuoneen ovelle asti ja aika monesti istuskelen koulun pihalla vielä hetken aikaa noutohetkellä jos neidillä on juuri leikit kesken. Ja tämä on täysin yleistä myös muiden vanhempien keskuudessa. Kaikki on avointa ja hyvin perhemäistä. Tämä johtuu tietysti osaksi myös siitä, että koulu on pieni ja siellä on tällä hetkellä vain neljä luokkaa eli yhteensä alle 100 lasta. Koulun johtaja tuntee kaikki vanhemmat ja lapset nimeltä ja päivittäin juttelemme niin opettajien kuin johtajan kanssa. 

No, jos sitten jotain negatiivista pitää hakea niin ehkä se voisi olla tulevaisuus. Jos jossain vaiheessa Kia menee sitten ns. normaaliin kouluun, niin miten hän sopeutuu täysin toisenlaiseen tyyliin. Meteliin? Opettajalähtöiseen opetukseen? Siihen, että itsenäisyyttä ja omatoimisuutta ei enää arvosteta samalla tapaa. No, tämänkin huolen olemme unohtaneet sillä että lukuisten tutkimusten perusteella ensimmäiset vuodet ovat lasten kehityksessä ne tärkeimmät. Eli jos hänellä on mahdollisuus olla Montessori-koulussa edes 6-vuoteen asti, niin silloinkin olemme jo voittaneet jotain. Ja toivottavasti näiden vuosien aikana opitut asiat toimivat sitten pohjana myös tulevaisuudessa. Sillä meille tarkeintä on se, että neiti on onnellinen. Itsenäisesti ajatteleva ja toimiva. Omaa terveen itsetunnon. Osaa suhtautua terveellisesti kritiikkiin ja osaa myös olla oma kriitikkonsa. Jotta hän ei tarvitsisi muiden hyväksyntää tekemisilleen. 

Ja toivottavasti kukaan ei tästä kirjoituksesta nyt sitten hermostu. Ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tai väärää tapaa opettaa ja oppia. Jokainen tekee päätökset omien lähtökohtiensa mukaan. Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on paljon hyvää, se on tasalaatuista ja ilmaista kaikille. Puolisoni kanssa olemme suomalaisen koulujärjestelmän puolestapuhujia täällä Espanjassa. Täydellistä opetusmenetelmää ja koulujärjestelmää ei varmasti ole olemassakaan mutta sellaista emme ole edes hakemassa. Ainoastaan sellaista, joka sopii meidän perheelle ja arvomaailmalle. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti